Pelottaako onnistuminen?

Unelman ja tavoitteen erona on suunnitelma. Siinä silmän räpäyksessä, kun alat suunnitella, kuinka toteuttaisit unelmasi, siitä tulee tavoite, joka tarpeeksi hyvällä suunnitelmalla ja riittävällä annostuksella jääräpäisyyttä on myös saavutettavissa. Mutta mitäs sitten, kun unelmista tavoitteeksi muuttuneet asiat alkavat suunnitelman edistymisen myötä muuttua todellisuudeksi? Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu, kun saavutat tavoitteesi, onnistut, pääset maaliin?

dig

Jos olet koko ikäsi unelmoinut laihtumisesta, tehnyt suunnitelman, kuinka pääset tavoitepainoosi, mitä aiot tehdä, kun tavoitepaino on saavutettu? Vaikka en enää pitkään aikaan ole kokenut varsinaisesti laihduttavani, on minulla silti mielessäni tavoitepaino, joka minun tapauksessani on yhtä kuin normaalipainon yläraja. Tätä tavoitetta kohti toivon ja ruokavalio- ja treenisuunnitelmani minua vievän. Aina välillä on kuitenkin pakko pysähtyä ajattelemaan, mitäs minä sitten teen, kun BMI:n lukema on alle 25. Tuntuu, että onnistumistakin pitäisi suunnitella, sillä muuten edessäni on kaksi eri tietä: Joko tuumaan, että tämä oli tässä tämä painontarkkailu, ja lihon takaisin muinaisiin mittoihini, tai sitten jään neuroottisesti tuijottamaan vaa’an lukemaa ja yritän saada sen pelkällä tahdonvoimalla laskemaan entisestään. Minua siis vähän pelottaa, mitä tapahtuu, kun tämä elämäntaparemontti saavuttaa helposti mitattavissa olevan tavoitteensa.

Kun teet suunnitelman ja lähdet jahtaamaan tavoitteeksi muuttuneita unelmiasi, käytät varmasti ajatuksen jos toisenkin epäonnistumisen mahdollisuuden pohtimiseen. Epäonnistuminen pelottaa, tuntuu noin niin kuin lähtökohtaisesti epämiellyttävältä vaihtoehdota, vähän hävettääkin… Mitä muut ajattelevat, jos kuulevat epäonnistumisestasi? Ja sitten hävettää vähän sekin, että oikeasti murehdit, mitä muut mahdollisesta epäonnistumisestasi ajattelevat. Sillä ”epäonnistuminen on aina mahdollisuus” -niin kuin alkuperäiset Myytimurtajat asian muotoilivat -mutta vain mahdollisuus, siinä missä onnistuminenkin.

Olenkin vakaasti sitä mieltä, että unelmiaan tavoittelevan pitäisi uhrata jo etukäteen muutama ajatus myös onnistumisen mahdollisuudelle. Epäonnistumiseen on toki hyvä varautua, eikä B-suunnitelmassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta samalla pitäisi kuitenkin muistaa, että se on vain B-suunnitelma. Ei se ensisijainen tavoitteeseen johtava tie.

Olen suurimman osan aikuisikääni opiskellut historiaa, haaveillut tutkijan urasta. Jokaisessa koulutukseni vaiheessa olen myös käynyt läpi päänsisäisen kriisin, jossa rypiessäni olen ollut ihan varma, että minusta ei ensinnäkään ole korkeakoulututkintoa suorittamaan, ja toiseksi, minulla ei ole mitään edellytyksiä ikinä päästä tutkijaksi, koska olen liian laiska/tyhmä/hidas/tieteen filosofia on ollut minulle haastavampaa sisäistettävää kuin muinaisheprea (tämä ei ole kielikuva).

sdr

Graduvaiheessa eräs ihan huippu tutkija sanoi minulle, että on ihan ok, jos tutkijan ura on suunnitelma A, mutta ilman suunnitelma B:tä ei voi tietää, onko suunnitelma A se oikea. Jos jääräpäisesti seuraa jotain teini-iässä asetettua tavoitetta pysähtymättä miettimään, onko se edelleen jotain, mistä oikeasti unelmoi, on vaarana katkeroitua ja huomata tavoitelleensa jotain, mitä ei oikeasti halua.

Niinpä minä tein suunnitelma B:n. Olin opiskelijaurani aikana muuttunut roskaruokaa puputtavasta sohvaperunasta treenaamista ja vihersmoothieta rakastavaksi hyvinvointinarkkariksi, ja kaikenlainen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävä touhu kiinnosti hurjasti. Gradu oli jäänyt takkuamaan, eikä tuntunut edistyvän ollenkaan. Tiesin, että saisin ajan kanssa raavittua sen kasaan, mutta miten sellaisella väkisin kokoon kyhätyllä gradunriekaleella ikinä pääsisi tutkijakouluun? Päätin siis armahtaa itseni mahdottomalta tuntuvasta unelmastani ja hain opiskelemaan fysioterapiaa. Sain paikan ja aloitin innolla uudet hurjan motivoivat opinnot. Rakastin uutta alaani koko kropallani ja suurimmalla osalla sielustani. En kuitenkaan sillä osalla, joka halusi elää tutkijan elämää.

Tein ft-opintojen ohessa gradun valmiiksi, sain siitä mukiin menevän arvosanan ja parempaa palautetta kuin olin odottanut. Ajattelin, että tämä savotta oli nyt minun osaltani lusittu, ja pääsisin toden teolla keskittymään uuteen tavoitteeseeni, suunnitelma B:hen. Jokin pieni osa minussa, ääni takaraivossa, oli kuitenkin sitä mieltä, että pystyisin parempaankin kuin gradunriekaleeni. Aihe, jota olin tutkinut, tuntui edelleen omalta, ajankohtaiselta, tärkeältä.

Pystyisin parempaan kuin tyytymään suunnitelma B:hen.

Otin kevään lomaa koulusta, kotoilin pienten lasteni kanssa ja tein tutkimussuunnitelmaa. Lupasin itselleni, että tämä olisi viimeinen kerta, kun jäisin jahkailemaan kahden unelman väliin. Tekisin tutkimussuunnitelman valmiiksi, lähettäisin jatko-opintohakemuksen, ja sen jälkeen tietäisin ainakin yrittäneeni. Voisin aina palata syksyllä ft-koulun penkille.

Vanha epävarmuus vaivasi koko kevään. Tuntui, etten saanut oksennettua koko tutkimusideaani ja sen merkitystä suunnitelmapaperiin. Enemmänkin teksti näytti kertovan omasta kykenemättömyydestäni tuottaa tarpeeksi laadukasta ja ymmärrettävää tekstiä. Sain lopulta paperin valmiiksi vuorokautta ennen deadlinea ja painoin hakemuksen lähetä-nappia. Sen jälkeen päätin unohtaa koko jutun. Olin tehnyt, mitä olin itselleni luvannut, ja nyt voisin taas keskittyä suoriutumaan suunnitelma B:stä parhaan osaamiseni mukaan.

Perustin yrityksen, tämän blogin, ajattelin, että tästä se loppuelämä sitten lähtee.

Ja arvatkaas mitä kävi. Juhannusviikolla sähköpostiini kilahti viesti, joka toivotti tervetulleeksi aloittamaan tohtoriopinnot syksyllä.

Niin että mitäs minä nyt sitten teen?

Täytyy sanoa, että näin paljoa ei onnistuminen ole koskaan ennen pelottanut.

One thought on “Pelottaako onnistuminen?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s