Pelottaako onnistuminen?

Unelman ja tavoitteen erona on suunnitelma. Siinä silmän räpäyksessä, kun alat suunnitella, kuinka toteuttaisit unelmasi, siitä tulee tavoite, joka tarpeeksi hyvällä suunnitelmalla ja riittävällä annostuksella jääräpäisyyttä on myös saavutettavissa. Mutta mitäs sitten, kun unelmista tavoitteeksi muuttuneet asiat alkavat suunnitelman edistymisen myötä muuttua todellisuudeksi? Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu, kun saavutat tavoitteesi, onnistut, pääset maaliin?

dig

Jos olet koko ikäsi unelmoinut laihtumisesta, tehnyt suunnitelman, kuinka pääset tavoitepainoosi, mitä aiot tehdä, kun tavoitepaino on saavutettu? Vaikka en enää pitkään aikaan ole kokenut varsinaisesti laihduttavani, on minulla silti mielessäni tavoitepaino, joka minun tapauksessani on yhtä kuin normaalipainon yläraja. Tätä tavoitetta kohti toivon ja ruokavalio- ja treenisuunnitelmani minua vievän. Aina välillä on kuitenkin pakko pysähtyä ajattelemaan, mitäs minä sitten teen, kun BMI:n lukema on alle 25. Tuntuu, että onnistumistakin pitäisi suunnitella, sillä muuten edessäni on kaksi eri tietä: Joko tuumaan, että tämä oli tässä tämä painontarkkailu, ja lihon takaisin muinaisiin mittoihini, tai sitten jään neuroottisesti tuijottamaan vaa’an lukemaa ja yritän saada sen pelkällä tahdonvoimalla laskemaan entisestään. Minua siis vähän pelottaa, mitä tapahtuu, kun tämä elämäntaparemontti saavuttaa helposti mitattavissa olevan tavoitteensa.

Kun teet suunnitelman ja lähdet jahtaamaan tavoitteeksi muuttuneita unelmiasi, käytät varmasti ajatuksen jos toisenkin epäonnistumisen mahdollisuuden pohtimiseen. Epäonnistuminen pelottaa, tuntuu noin niin kuin lähtökohtaisesti epämiellyttävältä vaihtoehdota, vähän hävettääkin… Mitä muut ajattelevat, jos kuulevat epäonnistumisestasi? Ja sitten hävettää vähän sekin, että oikeasti murehdit, mitä muut mahdollisesta epäonnistumisestasi ajattelevat. Sillä ”epäonnistuminen on aina mahdollisuus” -niin kuin alkuperäiset Myytimurtajat asian muotoilivat -mutta vain mahdollisuus, siinä missä onnistuminenkin.

Olenkin vakaasti sitä mieltä, että unelmiaan tavoittelevan pitäisi uhrata jo etukäteen muutama ajatus myös onnistumisen mahdollisuudelle. Epäonnistumiseen on toki hyvä varautua, eikä B-suunnitelmassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta samalla pitäisi kuitenkin muistaa, että se on vain B-suunnitelma. Ei se ensisijainen tavoitteeseen johtava tie.

Olen suurimman osan aikuisikääni opiskellut historiaa, haaveillut tutkijan urasta. Jokaisessa koulutukseni vaiheessa olen myös käynyt läpi päänsisäisen kriisin, jossa rypiessäni olen ollut ihan varma, että minusta ei ensinnäkään ole korkeakoulututkintoa suorittamaan, ja toiseksi, minulla ei ole mitään edellytyksiä ikinä päästä tutkijaksi, koska olen liian laiska/tyhmä/hidas/tieteen filosofia on ollut minulle haastavampaa sisäistettävää kuin muinaisheprea (tämä ei ole kielikuva).

sdr

Graduvaiheessa eräs ihan huippu tutkija sanoi minulle, että on ihan ok, jos tutkijan ura on suunnitelma A, mutta ilman suunnitelma B:tä ei voi tietää, onko suunnitelma A se oikea. Jos jääräpäisesti seuraa jotain teini-iässä asetettua tavoitetta pysähtymättä miettimään, onko se edelleen jotain, mistä oikeasti unelmoi, on vaarana katkeroitua ja huomata tavoitelleensa jotain, mitä ei oikeasti halua.

Niinpä minä tein suunnitelma B:n. Olin opiskelijaurani aikana muuttunut roskaruokaa puputtavasta sohvaperunasta treenaamista ja vihersmoothieta rakastavaksi hyvinvointinarkkariksi, ja kaikenlainen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävä touhu kiinnosti hurjasti. Gradu oli jäänyt takkuamaan, eikä tuntunut edistyvän ollenkaan. Tiesin, että saisin ajan kanssa raavittua sen kasaan, mutta miten sellaisella väkisin kokoon kyhätyllä gradunriekaleella ikinä pääsisi tutkijakouluun? Päätin siis armahtaa itseni mahdottomalta tuntuvasta unelmastani ja hain opiskelemaan fysioterapiaa. Sain paikan ja aloitin innolla uudet hurjan motivoivat opinnot. Rakastin uutta alaani koko kropallani ja suurimmalla osalla sielustani. En kuitenkaan sillä osalla, joka halusi elää tutkijan elämää.

Tein ft-opintojen ohessa gradun valmiiksi, sain siitä mukiin menevän arvosanan ja parempaa palautetta kuin olin odottanut. Ajattelin, että tämä savotta oli nyt minun osaltani lusittu, ja pääsisin toden teolla keskittymään uuteen tavoitteeseeni, suunnitelma B:hen. Jokin pieni osa minussa, ääni takaraivossa, oli kuitenkin sitä mieltä, että pystyisin parempaankin kuin gradunriekaleeni. Aihe, jota olin tutkinut, tuntui edelleen omalta, ajankohtaiselta, tärkeältä.

Pystyisin parempaan kuin tyytymään suunnitelma B:hen.

Otin kevään lomaa koulusta, kotoilin pienten lasteni kanssa ja tein tutkimussuunnitelmaa. Lupasin itselleni, että tämä olisi viimeinen kerta, kun jäisin jahkailemaan kahden unelman väliin. Tekisin tutkimussuunnitelman valmiiksi, lähettäisin jatko-opintohakemuksen, ja sen jälkeen tietäisin ainakin yrittäneeni. Voisin aina palata syksyllä ft-koulun penkille.

Vanha epävarmuus vaivasi koko kevään. Tuntui, etten saanut oksennettua koko tutkimusideaani ja sen merkitystä suunnitelmapaperiin. Enemmänkin teksti näytti kertovan omasta kykenemättömyydestäni tuottaa tarpeeksi laadukasta ja ymmärrettävää tekstiä. Sain lopulta paperin valmiiksi vuorokautta ennen deadlinea ja painoin hakemuksen lähetä-nappia. Sen jälkeen päätin unohtaa koko jutun. Olin tehnyt, mitä olin itselleni luvannut, ja nyt voisin taas keskittyä suoriutumaan suunnitelma B:stä parhaan osaamiseni mukaan.

Perustin yrityksen, tämän blogin, ajattelin, että tästä se loppuelämä sitten lähtee.

Ja arvatkaas mitä kävi. Juhannusviikolla sähköpostiini kilahti viesti, joka toivotti tervetulleeksi aloittamaan tohtoriopinnot syksyllä.

Niin että mitäs minä nyt sitten teen?

Täytyy sanoa, että näin paljoa ei onnistuminen ole koskaan ennen pelottanut.

Hypopressive vei sydämeni

Onpa ollut haipakka viikko! Tarkoitukseni oli tulostaa tuntojani pikkulapsiarjen aiheuttamasta väsymyksestä ja kertoa muutamia selviytymisstrategioita, mutta sitten ilmenikin, että väsymys johtui päälle pamahtaneesta kesäisestä nuhakuumeesta. Koska  siis kuka työnarkomaanin taipumuksilla kirottu tunnollinen tyttö muka selviäisi ensimmäisestä viikostaan täysipäiväisenä yrittäjänä tulematta kipeäksi. Onneksi voimakkaasti stressiin reagoiva kroppani osaa myös skarpata tarvittaessa, ja onnistuin keräilemään itseni kasaan kauan odottamaani Low Pressure Fitness -hypopressive -ohjaajakoulutukseen.

Processed with VSCO with  preset

Kirjoitin aikaisemmin omista ongelmistani keskivartalon treenaamisessa synnytyksen jälkeen. Koska hyvä keskivartalon tuki on oikeastaan koko tuki- ja liikuntaelimistön hyvinvoinnin perusta, aloin alkuvuodesta olla todella huolissani omasta tilanteestani. Vaikka synnytyksestä oli jo lähemmäs vuosi, ja vatsalihasten väliin ei enää saanut sormia tungettua, eivät perinteiset core-treeni tuntuneet edelleenkään hyvältä. Ajattelin pitkään, että kysymys on vain harjoituksen puutteesta. Raskauksien välissä en juuri treenannut vatsalihaksiani, sillä pelkäsin liian varhaisen harjoittelun aloittamisen tekevän lisää hallaa sektion runtelemalle keskikropalleni. Koska takana oli melkein kolme vuotta ilman ensimmäistäkään vatsarutistusta, ajattelin, että ikävä tunne vatsalihasliikkeitä tehdessä kuuluu asiaan. Se, että pystyin kivuista huolimatta tekemään vatsarutistuksia laajallakin liikeradalla, oli mielestäni vain merkki, että tätä lajia pitäisi treenata lisää.

Ja sitten uutisia: Jos joku lihaskuntoliike tuntuu kerta toisensa jälkeen todella epämiellyttävältä ja kivuliaalta, jääräpäisen treenaamisen sijasta kannattaisi harkita kivun syyn selvittämistä. En eri asia treenata niin kovaa, että lihaksia polttelee ja mukavuusalue jää kauas taakse, kuin treenata niin, että vahingoittaa omaa kroppaansa. Lihaskuntotreenissä on kahdenlaista kipua: Sellaista no pain, no gain -tyyppistä kipua, joka kertoo treenejä seuraavana päivänä, että harjoitus on mennyt oikeaan osoitteeseen. Ja sitten on sellaista kipua, joka on varoitusmerkki, merkki siitä, että liikerata on väärä, vastus on väärä, tekniikka on väärä, tämä treeni ei sovi juuri minun kropalleni.

Oman keskivartalotreenini ahaa-elämys löytyi Äiti jumppaa -blogin core-postauksesta. Mammanen mainitsi ohimennen hypopressive-tekniikan, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Aloin tutustua aiheeseen, kävin alkeiskurssilla, ja yhtäkkiä silmieni edessä aukeni paitsi uusi tapa treenata keskivartaloa, myös ihan uusi tapa suhtautua keskivartalotreeniin.

Vatsarutistukset eivät nimittäin ole avain autuuteen, jos tavoitteena ei ole erottuva pyykkilauta vaan hyvä keskivartalon tuki. Rutistuksilla saattaa jopa olla haittavaikutuksia, joita erottuvat palikat eivät kompensoi. Lisäksi on noin tuhat tapaa tehdä vatsarutistus väärin, niin että siinä rikkoo itsensä. Oikeastaan ensimmäinen asia, joka hypopressive-alkeiskurssilla nostettiin esiin oli: Tarvitseeko sinun tehdä istumaannousuja? Tarvitsetko normaalissa arkielämässä kykyä tempaista itsesi nopeasti maasta ylös suorilla vatsalihaksilla? Jos et satu olemaan esimerkiksi ammattilaisjalkapalloilija tai vastaava, vastaus on todennäköisesti ei. On sitten asia ihan erikseen, jos istumaannousuja treenaa nimenomaan erottuvien vatsalihasten takia.

Oma vaatimaton core-treenitavoitteeni on muotoa hyvä tuki, hyvä perusta muulle treenille, hyvä ryhti, kyky aivastaa pissimättä housuihin. Tätä tavoitetta silmällä pitäen hyporessive on kaikin puolin sopiva treenitekniikka. Harjoittelin tekniikkaa alkeiskurssin jälkeen omin voimin, ja innostuin puuhasta niin, että lähdin itsekin ohjaajakoulutukseen.

Tulen jatkossa kirjoittelemaan paljon uudesta core-treenirakkaudestani ja kertomaan hypopressive-tekniikasta lisää, mutta nyt jään fiilistelemään uusia (kuvassakin näkyviä) treenivaatteitani. Jos olet joskus kokenut sen tunteen, kun vuosien ja vuosien jälkeen pystyt vihdoin kävelemään sisään tavalliseen kauppaan, joka myy vaatteita tavallisella mitoituksella, ja löydät itsellesi sopivat vaatteet, minun ei tarvitse kertoa, miltä se tuntuu. Jos sinulla ei tätä kokemusta ole, en valitettavasti pysty sanoittamaan sitä niin, että tekisin sille oikeutta.

Synnytyksestä palautuminen

Aika tarkkaan vuosi sitten olin toisen synnytykseni jäljiltä jälkitarkastuksessa, eli tsekkauttamassa, kuinka hyvin raskauden ja synnytyksen aiheuttamat vauriot alakerrassa olivat korjaantuneet, ja saamassa virallisen luvan alkaa taas harrastaa muutakin liikuntaa, kuin iänikuisia vaunulenkkejä. En kertonut neuvolalääkärille, että olin omin lupineni riehunut jo viikkoa aikaisemmin fysioterapeuttikoulutuksen pääsykokeiden liikuntaosuudessa.

Sen verran minulla kuitenkin oli järkeä, että itse koetilanteessa kerroin suorituksia arvioiville opettajille synnyttäneeni kuusi viikkoa aikaisemmin. He lupasivat ottaa tilanteen huomioon ja kehottivat minua jättämään kokeeseen kuuluvat hypyt ja loikat väliin. Tuumasin, että kyllä minä nyt vähän loikkimaan pystyn, ja suurella viisaudella jätin huomiotta fysioterapeutteja työkseen kouluttavien fysioterapeuttien neuvot.

 

synnytyksesta_palautuminen.jpg

 

Siinä minä sitten koikkelehdin, tanssin huonosti, menin sekaisin askelsarjoissa. En ole koskaan osannut tehdä takaperin kuperkeikkaa, joten ihan pokalla heitin takaperin ukemin ja toivoin, että yksikään kokeen valvojista ei sattunut juuri sillä hetkellä katsomaan minun suuntaani. Koko touhu tuntui kamalan omituiselta, kun ei oikeastaan tiennyt, mitä ominaisuutta tällä temppuilusetillä arvioitiin. Myöhemmin kävi ilmi, että tilanteessa testattiin kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja kehonhallintaamme… Kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen levähtäneen lantionpohjan ja vatsalihasten erkauman kanssa voisin väittää, että pääsin koulutusohjelmaan kirjallisen kokeen tuloksilla.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että tilanne voisi olla huonompikin. Siitä vaan kevyesti aloittelemaan uudelleen vanhoja treenimuotoja. Olin koko toisen odotukseni ajan kuullut kauhujuttuja, kuinka ne ovat juuri ne toisen raskauden kilot, jotka jämähtävät äidin vartaloon, ja siksi olin jo etukäteen päättänyt, että kilot saisivat kyytiä ASAP. Niinpä suuntasin välittömästi lenkkipolulle ja aloitin ei kovin aloittelijaystävällisen kotitreenirutiinin.

Sen verran oman kehon tuntemusta minulta kuitenkin löytyy, että tiesin koko ajan jonkin olevan pielessä. Juostessa lantionpohja muistutti jatkuvasti, että olin saanut kaksi lasta puolentoista vuoden sisällä. Vatsarutistuksia tehdessä jännesaumassa tuntui kipua. Suuntasin kulkuni ensin gynekologille, jonka mielestä tilanne oli ihan normaali ottaen huomioon, kuinka lyhyt aika synnytyksestä oli, ja kehotti jatkamaan treenaamista varovasti.

Seuraavaksi hain apua valmistumisen kynnyksellä olevilta fysioterapeuttiopiskelijoilta, joiden arvio oli: Älä! Älä juokse, älä hypi, älä lankuta, älä missään nimessä tee vatsarutistuksia. Jopa vatsaonteloon painetta luovat jooga-asanat kiellettiin. Eipä siinä muu auttanut kuin siirtyä lempeämpiin harjoitusmuotoihin, unohtaa juokseminen toistaiseksi ja muokata oma joogarutiininsa postpartum-versioksi.

Raskauden aikaiset muutokset kehossa tapahtuvat hitaasti. Kropalla on yhdeksän kuukautta aikaa sopeutua, muotoutua, muokkautua. Paikat eivät palaa ennalleen sillä, että vauvan rutistaa ulos (vaikka synnytyksenaikainen kalorinkulutus onkin kuulemma verrattavissa maratonin juoksemiseen). Yhdeksän kuukauden aikana tapahtuneet muutokset vaativat ainakin toiset yhdeksän kuukautta palautumista, joillain pidempäänkin.

Aloita raskauden jälkeen treenaaminen varovasti, vaikka olisit ennen odotusta ja odotuksen aikana ollut ahkera treenaaja! Kiinnitä huomiota näihin juttuihin:

1) Vatsalihasten erkauma. Älä lähde tekemään vatsaonteloon painetta aiheuttavia liikkeitä ennen kuin vatsalihasten erkauma on pienentynyt alle kahden sentin levyiseksi. Vatsalihasten erkauman voi tsekata itse asettumalla koukkuselinmakuulle (polvet koukussa, jalkapohjat lattiassa), kohottamatta ylävartaloa ja tunnustelemalla, mahtuvatko omat sormet suorien vatsalihasten väliin.

2) Lantionpohjan kuntouttaminen. Tapahtuipa synnytys alateitse tai sektiolla, pelkkä vauvan paino kohdussa ja raskauden aikaisen hormonaaliset muutokset heikentävät lantionpohjan lihaksia. Ennen kuin alat treenaamaan mitään muuta, keskity lantionpohjan kuntouttamiseen.

3) Mihin aikasi riittää? Vauva-arki tuottaa ihan omat haasteensa treenirutiinin ylläpitämiseen, eikä salille ehdi niin usein kuin ennen. Kiinnitä siis erityistä huomiota ruokavalioosi, sillä mikään treeni ei voita haarukkaa painonhallinnassa.

4) Huomioi imetyshormonien vaikutus palautumiseen. Niin kauan, kuin imetys jatkuu, kehon hormonitasapaino ei täysin palaudu raskautta edeltäneeseen tilaan. Imettäminen voi osaltaan auttaa pudottamaan raskauskilot pois, mutta samalla se ylläpitää poikkeavaa hormonitoimintaa kehossa.

5) Ole armollinen itsellesi. Identiteettisi saattaa olla urheilijan identiteetti, mutta synnytyksen jälkeen kuvioihin tulee myös äidin rooli.

6) Äidiksi tuleminen ei velvoita unohtamaan omaa hyvinvointia. Vaikka kukaan ei voi sanoa tarkkaa päivämäärää, jonka jälkeen synnytyksestä pitäisi olla palautunut, äitiys ei kuitenkaan pakota luopumaan omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta. Äidin hyvinvointi on lapsen hyvinvoinnin perusta, vaikka se sitten tarkoittaisi, että äidin on välillä otettava omaa aikaa liikuntaharrastuksille.

 

Tsemppiä kaikille vastasynnyttäneille niin vauva-arkeen kuin palautumiseenkin!

Aika vaihtaa suuntaa

En ole varmastikaan ainoa yrittäjän lapsena kasvanut, joka jo teini-iässä on lausunut pyhän valan olla ikinä ryhtymättä itse yrittäjäksi. Voisi sanoa, että moinen on silkkaan veren kaivamista nenästä, eikä edes pelkällä sormella vaan virkkuukoukulla. Silti, jos joku olisi vain viisi vuotta sitten väittänyt minulle, että perustan yrityksen, jonka toimenkuvaan liittyvät sanat “terveys”, “hyvinvointi”, “äitiys” ja “liikunta”, olisin varmaan nauranut räkäisesti.

Tässä sitä kuitenkin ollaan: Olen koulutettu doula, fysioterapeuttiopiskelija, ja ensiviikon jälkeen myös koulutettu hypopressive-kehonhuoltotekniikan ohjaaja. Kaikki terveyteen ja hyvinvointiin – niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin – liittyvä kiinnostaa minua hurjasti, ja haluan koko ajan kehittää omaa osaamistani ja tietämystäni. Yllä mainittujen lisäksi olen myös intohimoinen kirjoittaja, ja siksi tuntuikin luontevimmalta aloittaa terveys- ja hyvinvointiaiheisen blogin pitäminen osana yritystäni.

Bloggaaminen itsessään on minulle entuudestaan tuttua puuhaa. Äitiyteen keskittyvä vanha harrastelijablogini Äipän pikku eksperimentit on vielä toistaiseksi luettavissa oheisen linkin takaa.

 Follow my blog with Bloglovin